Laivamatka ja mystisesti hyppivä karkki

Terkkuja Suomen Turusta! Joo-o, Suomessa mää taas olen. Mää matkasin tänne Tukholman kautta. Yritin kattokaa käydä moikkaamassa sit Ruottin kuninkaallisia, ko Norjan kunkku ei tullu mua moikkaan. Mut yhtä huono tuuri kävi Ruottissa – pöh. Niinpä mää vaan kävelin kaupungilla ja haistelin Tukholman tuulia.

Ja kävin drinkillä Söderissä.

Illalla mää astuin isoon isoon laivaan Tukholmassa ja arvakkaapa mitä? Aamulla mää heräsin Suomessa! Ihan noin vaan se laiva toi mut rajan yli! Hullussa!

Mää kävin kattelemassa maisemia siellä laivan kannella.

Ja tiiättekö, että siellä kannella oli hiekkalaatikko, johon mamma mut nosti ja kehotti pisimään. Siis hiekkalaatikkoon! Enhän mää oo mikkään kissa, joka hiekkalaatikkoon pissaa! Mut niin vaan kuulkaa mamma sanos, että nyt ei oo muuta vaihtoehtoo. Hmph. Niin nöyryyttävää ko se olikin, ni ei muu auttanu. Mut sain kauheesti kehuja ja rapsuja siittä hyvästä. Edes. Sentään.

Mää olin sillai aktiivinen laivamatkustaja, että viihdytin itteeni sillaikaa ko ihmiset kävi syömässä ja jätti mut ypöttään hyttiin. Tällä kertaa mää en kuitenkaan purkanu kaikkia tavaroita mamman rinkasta ja levitelly niitä ympäri hyttiä niinko mää tein Trondheimin hotellissa. Sen sijaan mää vähä kiipeilin. Kattokaa ko siellä hytissä oli tällanen pikkanen pöytä ja sen pöydän päällä muutama Marianne-karkki.

Noh, ko ihmiset tuli takas hyttiin, ni jotenki yks niistä karkeista löyty lattialta. Ihan mystisesti. Mamma kattos mua ja sanos, että ”Nakki, miten ihmeessä tää Marianne-karkki on lattialla?!”
Ja mää kattoin mammaa ja olin ihan kysymysmerkkinä, että ”No tiiäkkö kuule ko sitä määkin tässä just olen fundeerannu, että miten se oikeen on mahdollista.”
Ja mamma nosti sen karkin ylös ja totes että ”Kyllä tässä karkissa näyttäis olevan mäyräkoiran hampaanjäljet. Onneks et kuitenkaan oo syönyt sitä.”
Ja mää kattoin mammaa ja heilutin ilosesti häntää ja olin ihan että ”Tiiäkkö mää ihan nopeesti vilkasin sitä karkkia ja totesin, että juu ei se oo ollenkaan Nakin karkki se, ko ihmisten karkki ja sitten mää jätin sen siihen. Ko enhän mää ny luvatta mittään karkkia söis!”
Ja mamma katto sitä pöytää ja jakkaraa ja sanos että ”Miten sää muka olet pystyny kapuamaan tolle pöydälle, toi jakkarahan on melkein kokonaan pöydän alla, niin ettei siitä voi ponnistaa?!”
Ja mää olin ihan että ”No enhän mää tietenkään pystykään sinne kiipeemään. Tässä mää olen vaan istunu keskellä lattiaa ja hämmästelly tota pöydältä itekseen lattialle hyppivää karamelliä.”
Ja mamma kattos sitä pöytää ja sanos, että ”Kuules Nakki, täällä pöydällä on sun tassun jälkiä, että kyllä sää ny kiinni jäit.”
Ja mää siihen, että ”No voi jehna, kiikkiin jäin. Sorisorisorisorisori, määvaanihanvähänkiipeilin. Sorisorisorisorisori!”

Tässä se nyt on. Mamman todistusaineisto.

Ni että toverit, tarinan eka opetus on seuraava: muistakaa peittää jälkenne, ko ootte pahanteossa. Joskus mammatkin on serlokkeja.

Ja toka opetus on seuraava: jos löydätte karkin, syökää se nopeesti! Ennen ko ihmiset ehtii paikalle!

Pääkaupungissa

Mää olen tutustumassa pääkaupunkielämään. Oslossa kato.

Mää ajattelin, että sen kerran ko mää ny Osloon tulen, ni voisin moikkailla paikallisia kuninkaallisia samalla. Niinko vaihtaa kuulumiset ja sillai. Ja niinpä mää meninki sinne kunkun linnalle.

Mutta kuulkaa ei näkyny kunkkua siellä. Oli se hiukka kurjaa, ko mää ihan Suomesta asti oon tullu moikkaan, ni kohteliasta ois ollu tulla edes pistäytymään siihen linnan pihalle. Pöh. Mutta jottei ois ollu ihan turha reissu, ni mää jätin sille kunkulle kyllä viestin sen linnan puutarhaan. Ni tietää sitte, että mää kävin tavottelemassa. (Tässä vaiheessa voisin muuten kertoo senkin, että parlamentin pihalle mää jätin vähän isommankin viestin. Eli Norjan johtoportaalle on tuotu terveisiä Suomesta, juu.)

Mutta siellä kunkun linnan ympärillä oli kuulkaa ihan ihme tyyppejä. Pyssyt ja kaikki niillä oli. Ja seistä toljottivat siellä ja välillä tepastelivat viis metriä sinne ja viis metriä tänne ja sitten takasin paikoilleen taas. Niitten käytös oli niin hämärää, että mää menin ottaan selvää, että mitä tyyppejä ne oikein on. Ja kuulkaa tiiättekö, että ko mää olin siinä sen tyypin edessä, ni yhtäkkiä se alko puhua sen radiopuhelimeen ja antaan jotain käskyjä. Ja niin mää serlokkina päättelin, mitä ne tyypit on. Arvakkaapa mitä? No ne on tietty akentteja!

Ko akenteista selvittiin, ni me mentiin ihan ihmeelliseen puistoon. Vaikka mitä patsaita oli se puisto täynnä. Intouduttiin mamman kanssa matkiin niitä patsaita, tsih!

Yks pikkunen patsaspoika oli hirmu kiukkunen. En tiiä miks. Eikä kukaan muukaan kuulemma tiiä, mikä sitä poikaa oikein harmittaa.
”Kuules pikkanen poika, mikä sua oikeen risoo?”

Mää kävelin täällä kaupungilla, kunkun linnalla, puistoissa ja monessa muussa paikassa, tänään ainaski kymmenen kilometriä. Eli melkonen turisti mää olin! Ja arvakkaapa mikä oli kaikkein hulluinta? No se että mää kävelin puolet matkasta SATEESSA! Kuulit oikein, vesisateessa mää kävelin. Mamma sanos, että kyllä nyt on maailmankirjat pahasti sekasin. Ei oo meinaan mulla tapana tassuja kastella. Ja en ois muuten kastellu tänäänkään, mutta ei ollu vaihtoehtoja. Kyllä mää yritin ehdottaa, että seistäis koko porukka koko sateen ajan tässä antikvariaatin portaalla, mutta ei kuulemma käyny se ihmisille.

Tiiättekö, että mun reissun loppu jo häämöttää. Huomenna alkaa kotimatka. Huhhuh. Melkoset pari viikkoa on ollu. Mutta mää olenkin melkonen reissukoira.

Trollien jalanjäljissä

Viime postauksessa mää kerroin, että mää törmäsin kummajaiseen tyyppiin. Mittään ei se kummajainen puhunu ko oli vaan ja möllötti. No nyt mää kuulkaa tiiän mikä se oli se tyyppi. Se oli trolli! Hullussa!

Mää kävin meinaan trollien mailla. Joo-o, kattokaa vaikka, ihan varotuskylttikin siällä oli!

Ja voi että, trollien mailla on nättiä. Mää tiiän, ko mää kattelin maisemia. Ja tähystin samalla trolleja.

”Kuulkaas trollit, missäs te ootte? Tulkaas esiin, ko mää olen tullu teittiä kattomaan?”

No ei tullu trollit esiin, ni trollia en nähny. Mutta kattokaas mitä mää näin! Ihan hullunkurisen tien! Se oli ko serpenttiini se tie! Ja me ajettiinki sitä tietä ylös ja alas! Ja mää en pelänny paljon yhtään, ko kattelin vaan kuulisti ikkunasta maisemia. Se oli sellanen trollien tie.

Mää oon yrittäny nyssitte löytää niitä trolleja muualtaki, ko ois niin kiva nähdä vilahdus trollista. Meinaan että ko ispä väittää, että trolleja ei oikeesti oo olemassa ko saduissa vaan. Mutta määpä luulen, että ispä saattaakin olla väärässä. Ko eihän voi väittää, ettei jottain oo olemassa, ko ei voi tietää onko vaiko eikö olemassa, ennenko näkee. Ispää nauratti tää mun filosofointi, mutta kyllä kuulkaa sen hymy sit hyytyy, ko mää sille trollin vielä näytän!

Oon ettiny trolleja kipuamalla taas uudelle vuorelle. Oliki ihan ko pyramiidi se vuori. Mää kipitin ylös ihan hullua kyytiä – täytyy meinaan sanoo, että vaikka mulla on meidän perheen lyhyimmät jalat, niin mää en kyllä todellakaan oo noissa kuntoilu- ja kiipeilyhommissa meidän perheen heikoin lenkki… Ehkä arvaattekin jo, kuka on. No mamma tiätty, tsih!
”Huipulta löyty kivikasa, mutta trolli oli livahtanu karkuun.”

Huipulla oli pieni mäyräkoira ja iso maailma. Muttei yhtään trollia.

”Pois alta risut ja männynkävyt – mää tulen vauhdilla alas mun valloittamalta vuorelta! Jospa ehtisin saada trollin kiinni tuolla alhaalla laaksossa!”

Ei löytyny trolleja siltä vuorelta. Ni kävin ettimässä niitä kans sitten ihan Atlantin rannalta. Siltoja mää siltä tieltä löysin ja keskiyön aurinkoo ja merta ja nättejä maisemia, mutta trolleja ei näkyny sielläkään.

”Onpa melkonen silta! Hullussa! Näekkö ispä? Eikö oo hiano?”

Mutta mää jatkan trollien ettimistä. Ko kyllä trolleihin kannattaa uskoo. Onhan joulupukkikin olemassa, vaikka joku muuta väittää. Mää tiiän, ko joulupukki on tuonu mulle lahjoja, ihan joka joulu.

Cityturisti

Luonto- ja maisemamatkailun jälkeen mää olen siirtyny parin päivän ajaks cityturistiks. Mää olen kattokaa Trondheimissa. Mää olen ollu oikeen kunnon kaupunkituristi ja käyny kattomassa vaikka mitä.

Oon käyny kattelemassa siltamaisemia ja vanhaa kaupunkia.

Ja kirkkoja kans oon kattellu. Ko kuulemma kaupunkituristien kuuluu käydä niitä ihmettelemässä. Kulkee meiän perheessä kuulemma äidiltä tyttärille toi kirkkojen ihmettely, ni kai munkin nyssitte täytyy yrittää ymmärtää niitten päälle.

Sit oon vaan vaellellu rauhassa kaupungin katuja ja nauttinu tunnelmasta.

Ja istunu penkillä syömässä jätskiä ja kattellu ihmisiä.

Ja mää olin myös terassilla nauttimassa yhen drinksun. Oisin menny toisellekin terassille, johonki panimoon, mutta eivät ottaneet mua vastaan. Höh.

Oon muuten törmänny täällä kummajaisiin. Niinko tähän peikkoon. Kumma tyyppi, mittään ei puhu, tuijottaa vaan ja on paikoillaan!

Kaupunkielämä on taas kivaa vaihteeks. Mutta täällä kaupungissakin on tosi kuuma! Niin kuuma, että mun tassuja poltteli kävellä aurinkoisella asfaltilla. Onneks mamma tajus (harvinaista, mutta kerrankin sillä välähti oikeessa paikassa oikeeseen aikaan), että mun tassut palaa ja otti sylikyytiin. Huh, ties vaikka ois tassut jääny asfalttiin kiinni!

32,5

Kuuma! Täällä on ihan hullu helle! Tänään mittari näytti 32,5 astetta. Se on kuulkaa kuumaa se. En oo koskaan ennen ollu näin kuumassa. Paitti tiätty saunassa, mutta sehän on ihan eri juttu.

Onneks autossa on ilmastointi, ni ei tunnu kuumuus ajaessa missään. Mutta voi pojat, heti ko ei ollakaan autossa, niin eihän sitä ees jaksa tehä mittään! Paitti lekotella piitsillä. Ja uimistella. Ja purra keppiä. Semmosta mää tänään tein. Kattokaa vaikka.

”Ai että onko mulla kuuma? Kuules mamma, olikohan toi vähän hönö kysymys, mitä sää luulet?”

”Jotkut raahaa piitsille patjan taikka makuualustan. Mää raahaan ispän, tirsk!”

”Kuulehan keppi, nyt mää sut silppuan!”

Tässä kuumuudessa on kyllä yks huono puoli. Mun hypotermikkinäytelmät ei tehoo ispään ja mammaan. Mullon kattokaa tapana tärisytellä ja värisytellä hulluna ja näyttää surkeelta, ja huikata ihmisille että ”Voi kato miten surmee pieni ja kylmissään oleva mäyräkoira mää olen. Mää olen ihan hypotermikki! Ei kuule taida auttaa tähän hypotermiaan muu ko joku pienenpieni suupala taikka rapsutus.”

Mutta tiiättekö mun hypotermikkitärinä ei menny tänään ollenkaan läpi! Kuulemma ei oo uskottavaa, että on kylmä, jos lämpötila on 29 astetta. Ei vaikka ois käyny vähän aikasemmin uimassa. Höh. Mun tarvii kai kehitellä joku uus tapa puijata ihmisiltä huomioo. Ei teillä hyviä vinkkejä oo antaa?

Rantajellona

Mää olen kuulkaas siirtyny sellaselle saarelle, jossa on satojatuhansia lunneja. Niitten lunnien takia me tänne tultiinkin, ko mammalla on pakkomielle lunneista. Meinaan että ois reissu pilalla, jos mamma ei näkis niitä lunneja. Mää en niin lunneista piittaa, lintu ko lintu. Mutta muuten tää on ihan mahtava saari! Täällä on vaikka miten paljon rantaa! Ja aurinkoa! Ja lämmintä! Hullussa!

Kierrettiin saarta ja piipahdettiin rantsuun. Ja mää tietty maisemantarkastajana menin heti tsekkaan, että onko se rantsu mistään kotosin. No oli se!

Mut tiiättekö, että se meri oli ihan hullun suolasta! Paljo suolaisempaa ko meri kotona. Mää tiiän ko mää maistoin. En maistanu toiste! Mutta uimaan mää kyllä lähdin vauhdilla. Niin vauhdilla, että mamma huus perään, että käänny jo takas, ettet Islantiin asti ui!

Ja kyllähän mää sitte käännyinki takas. Mutta ai että oli kiva polskia, ko se vesi oli niin kirkasta, että melkein häikäs! Hullussa!

Uimistelun jälkeen mää puuhastelin kaikkee muuta rantatouhua. Ihmettelin ko ispällä oli joku kummallinen keräilyvimma.

”Ispä! Mitä ihmettä sää teet? Mikä toi on mitä sää kaivat?!”

Ja arvakkaa mitä ispä etti? No simpukankuoria. Ni mää kans aloin sit ettiä simpukankuoria. Kaivoin ja kuopsutin ja kuopsutin ja kaivoin. Ja mää löysin ko löysinkin simpukankuoria sieltä hiekasta!

”No mitä kummaa? Mihin se mun simpukankuori nyt katos? Mää taisin ottaa sen suuhuni ja heittää innostuksissani sitä ympäri, ja nysse katos!”

Uimistelun jälkeen mää myös kieriskelin hiekassa. Hiekassa kieriskely on ihanaa, ko on märkä turkki ja hiekka tarttuu siihen! Mamma ei yhtään tajua hiekkakieriskelyn hienoutta. Hiekkakieriskelyn jälkeen mää kuivattelin itteni tuulessa. Rantsussa tuuli aika paljon, tuli kuivattua korvakäytävätkin samalla.

Olipa hyvä rantajellonapäivä se!

Huiputtaja

Mää oon kuulkaa huiputtaja. Meinaan vuoren huiputtaja! Mää kipusin eilen vuorenhuipulle. Maisemaa tarkastamaan, kato. Ja nyt mää en huiputa-puijaa, ko totta on joka sana.

Se oli aikamoista kapuamista, jyrkkä se vuori oli välillä ko mikä. Mut määhän olen ketterä ko vuoristokauris ja mennä viiletin vauhdilla ylös. Olisin menny vieläki kovemmalla vauhdilla, mutta ko mamma roikku mun perässä ja köntysteli, ni piti mennä sen tahdissa.

Yhessä kohtaa oli niin jyrkkää, että ihan melkein pystysuoraan piti mennä alas. Ja samaa reittiä takasin ylös. Mää olisin kyllä menny siittä, mutta ihmiset ei antanu, ko niitten mielestä se oli vaarallista. Ni mää menin sen kohdan ispän kyydissä. Eikä huimannu yhtään! (Paitti mammaa, joka on pupupöksy ja pelkäs tietty, että millai me ispän kanssa pärjätään, ko ispällä oli vaan yks käsi köysikäytössä, ko mää olin siinä toisessa kädessä kato).

Mahdatteko löytää mua tästä kuvasta? Vinkki: pelkkä peppu näkyy, tsih!

Kyllä kannatti kivuta ja kavuta, sen vertta hulppeet maisemat oli!

Huiputuksen jälkeen pysyteltiin matalalla loppupäivä. Käytiin kalastajakylässä ihmettelemässä kalastajamaailman menoo. Voi sitä kalan tuoksua!

Ja arvakkaapa mitä? No täällä ei pyykkinarulla roiku pyykkiä, ko arvakkaa mitä? No kalaa! Hullussa! Kalaa täällä kuivataan! Kattokaa vaikka!

Kohta mää hyppään taas laivaan. Hiiohoi ens kertaan!

Merenkävijä

Terkut Lofooteilta! Mää tulin tänne Lofooteille laivalla. Ja olin ihan kuulisti vaan, vaikka laiva kuinka keinutti. Semmonen rohkee merenkävijä mää kattokaa oon.

Ennen ko päästiin laivaan, me ajettiin hullun monen tunnelin läpi. Tunnelit on tyhmiä. Ne on pimeitä ja melusia, ja mua pelottaa epäilyttää tunnelit hulluna. Ja tunnelissa menee sitä paitti korvat lukkoon. Ja ei kai ny kukaan itteensä kunnioittava maisemantarkastaja tunneleista tykkää, ko eihän niissä oo maisemaa, ko pimeetä seinää vaan. Nih.

Tunneleista mulla ei oo kuvia. Mutta kipparikuvia mää teille kyllä näytän.

”Hiiohoi!”

”Kaikki kunnossa, kukaan ei oo joutunu yli laidan!”

Maisemantarkastaja ei muuten lepää koskaan. Ei ees autossa. Meinaan jos on maisemaa, mitä kelpaa kattella. Niinko ny vaikka turkoosia merta. Jos ei oo maisemaa, niin kyllä mää sitten otan nokosia.

Maisemantarkastaja

Terkkuja ulkomailta! Mää olin eilen Ruottissa ja tänään mää olen jo Norjassa!

Niinku viime vuonnakin, täällä on lunta! Vaikka on kesä! Mää tepastelin siellä kesälumessa ko vanha tekijä.

Mää oon myös meiän perheen virallinen maisemantarkastaja. Tän maiseman mää hyväksyin ihan muitta mutkitta.

Joskus maisemantarkastajan hommissa näkee juttuja, joita ei välttämättä ees haluais nähdä. Tänään tuli eteen parhaat päivänsä nähny poro. Taikka vaan se, mitä siittä nyt enää oli jäljellä. Eli aika vähän.

Mää olen nyt napapiirin tuolla puolen – nää kaikki kuvat on ihan napapiirin läheltä. Huomenna mää jatkan vielä vähän pohjosemmaks. Mut ennen sitä mää vedän kunnon yöunet – mamman makuupussissa, missäpä muualla.

P.S. Mää olen löytäny mamman huumorintajun rajan. Taas. Se kulkee (tällä kertaa) siinä, ko aamuyöstä makuupussissa, siinä puolivälissä, makaa mäyräkoira poikittain. Tosi huumorintajuton mamma mulla.

Maitolaiturin tytöt

Mää olen taas takasin intternetissä ja plokissa! Mamma on ollu tympäle, eikä oo auttanu kirjottaman pitkään aikaan. Mut nyt mää olen lomalla ja mammakin on lomalla ja mää vaadin enempi plokiaikaa ittelleni.

Me lähettiin lomareissuun. Ja mää olenkin melkonen reissukoira, mää meinaan aion ulkomaille. Ruottinmaalle. Ja Norjanmaalle. Hullussa!

Mut ennen ko mää ehdin ulkomaille, ni mää tulin mun hyvän ystäväni Sinnan luokse kylään. Me vierailtiin Sinnan kanssa perinnekylässä – ja meistä tuli maitolaiturin flikkoja – kattokaa vaikka!

Oli siellä perinnekylässä eläimiäkin. Niinko heposia. Ja possu. Mut ei se possu ollu elossa. Ko patsas vaan. Mää tiiän, ko mää tarkistin asian. Murisin ja nostin karvat pystyyn. Ja sit mää sanoin ihmisille, että ei hätää, tää on vaan patsas, mää olen selvittäny tän possutilanteen.

Paitti patsaspossu ja oikeet heposet, siellä oli myös ihka oikee kuovi. Mää en niin kuovien päälle ymmärrä, mutta ihmiset sitä ihmetteli. Tässä nyssitte on kuva siitä kuovista.

Lepposaa heinäkuuta kaikille kamuille! Mää lähden siis huomenna ulkomaille – jos siellä on sopivasti intternetyhteyksiä, mää kerron teille mun matkasta reissun päältä. Mut jossei, ni mää kerron sit koko reissusta kerralla parin viikon päästä ko tuun takas Suomeen.