Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for helmikuu 2011

Kuka on kingi?

Mä annoin eilen illalla kuulua koko talolle, että kuka täällä oikein on kingi. Kattokaa ku mä oon kingi. Tai oikeestaan mä oon kingitär, ku mä oon tyttö. Mut on jotenki helpompi huutaa, että mä oon kingi, ku että mä oon kingitär.

Me oltiin menossa mamman kans iltapissille. Ja heti ku mä pääsin rappukäytävään, mä lähin juokseen rappusia alas ja samalla mä huusin niin lujaa ku mä vaan ikinä pystyin, että MÄ OON KINGI! KUULKAA KAIKKI, KINGI MÄ OON JA MÄ MEEN NY ILTAPISSILLE!!! Mamma sanos heti äkäsesti, että hyshyshiljaany. No mä olin sitte hetken hiljaa. Ja sit kerran vielä kiellon päälle mä huusin niin lujaa ku pystyin, että KUULITTEHAN KAIKKI VARMASTI, TÄÄLLÄ MÄ KINGINÄ NY OON JA MEEN ULOS!!! Ja sit taas mamma sanos, että hyhhyhhiljaaeisaahaukkuakäytävässä.

Siellä rappukäytävässä kaikuu tosi hyvin, ni kuulostaa ihan tosi hyvältä ku siellä vähä räyhää. Mamma vaan on jotenki nipo eikä osaa arvostaa hyvää kaikupohjaa. Mut mummiälestä se kuulostaa tosi hyvältä, ja oon ihan varma, että ihan kaikki naapuritki kuuli, että kuka on kingi. Ja se on mummiälestä hyvä se.

Mä olin saanu ton rappukäytävähuutelun päähäni sillaikaa ku olin ypönä ku mamma oli tiatterissa. Eikö vaan ollukki hyvä päähänpisto? Mummiälestä oli.

 

PS Laskin tänään mäkee. W-setän kanssa mä laskin. Mä laitan kuvia joskus myöhemmin, ni näätte hurjaa mäenlaskua.

Mainokset

Read Full Post »

Mun mamma on mummiälestä aika tosi lapsellinen ihminen. Vaikka sen kuuluis olla aikuinen. Se on sillai lapsellinen, että sillä on pehmoleluja. Joo-o. En huijaa. Niin lapsellinen se on, että sillä on omat pehmolelut. Vaikka pehmoleluja kuuluis olla vaan koirilla ja lapsilla. Enemmän tietty koirilla.

No. Mammalla on yks maailman paras pehmolelu. Nasu. Nasu on maailman paras painikaveri. Se on meinaan kaks kertaa isompi ku mä, mutta silti mä voitan sen aina ihan kuus-nolla. Se ei pärjää mulle just lainkaan. Paitti että antaa se joskus vähä vastusta. Meillä on ollu ihan tosi hyviä painimatseja. Kunnes mamma tuli ja pilas hyvän harrastuksen. Ku se vissiin tuli kateelliseks, ku se ite on niin huono painimaan.

Se on meinaan kieltäny, että mä en saa enää koskee Nasuun. Se ite vaan saa. Vääryyttä! Se sanos, että se oli viiminen tikki, ku Nasu joskus jonku painimatsin tiimellyksessä vähä loukkaantu. Pieni mitätön pintanaarmu vaan, mutta mamma oli ihan sitä mieltä, että siihen loppu painit. Pölö-mamma!

Urheilunaarmu

Urheilunaarmu

Sit mamma kans sano, että se ei tykkää, ku sen Nasu on vaihtanu väriä. Se oli kuulemma ennen ihan puhtaan pinkki. No ei oo enää, ja ny mamma syyttää siittä tuhnaantumisesta mua. Se laitto Nasun pyörimään pesukoneeseenkin. Nasu-raukka. Mutta ei se enää muuttunut puhtaan pinkiks.

Nysse sitte sai vielä päähänsä, että jotta se mitätön pieni pintanaarmu ei näy, ni se on pukenu Nasulle kaulahuivin. Mummiälestä se on kyllä vieny Nasusta viimisenki painiuskottavuuden.

Epäuskottava painikaveri.

Epäuskottava painikaveri.

Näin lapsellinen mun mamma on. Ois jo aika aikuistua. Ja sitte ku se aikuistuu, ni sitte se vois antaa mulle Nasun ja viedä typerät kaulahuivinsa poies. Nih.

Read Full Post »

Mä oon keskimäärin maailman iloisin koira. Mutta joskus on tilanteita, että edes mun huumori ei riitä. Yleensä niitä tilanteita on aamusin. Aamut on nukkumista varten, ei mitään ylipirteetä puuhastelua varten. Varsinki sillon, jos ulkona on kylmä ja peiton alla on lämmin.

Hohhoijaa

Hohhoijaa

"Älä hei mamma viitti olla niin pirtee..."

"Älä hei mamma viitti olla niin pirtee..."

"Mutku mä en taho"

"Mutku mä en taho"

Read Full Post »

Mä oon ollu viimeaikoina ihan sikahyvällä dieetillä. Tai ei se oikeesti mikään dieetti oo, mutta viime viikkoina mä vaan oon syöny tosi paljo kalaa. Ku kala on mun suosikkiruokaa. Mamma on käyny erikseen mua varten taas siellä hallissa, ja sieltä hallista se on tuonu mulle sillivileitä ja kirjolohikalaa. Sit ku jonain kertana mamma ei oo ehtiny käyä siellä hallissa, ni sillon oon syöny seitikalaa lähikaupan pakkasaltaasta. Mun lemmikkini Matias-kilpikonna on kans syöny niitä mun kaloja. Oon aina vahtinu siinä akvaarion vieressä siltä varalta, että mamma köppänäppinä pudottaa ne akvaarion ohi eikä akvaarioon. Ei oo vielä onnistanu.

Mulla oli sillivileitä matkaeväänä sillonki ku mä olin matkoilla Titon luona. Mamma oli pakannu sillivileitä sekä mulle että Titolle. Mut arvakkaa vaan kuin kävi? No täti ja W-setä oli jollain säännöstelylinjalla, ja ei saatu syyä niitä kaikkia mun eväiks ottamia sillivileitä. Ni arvakkaa vaan miten sitte kävi? No täti oli laittanu mun eväsrasiat ja mun matkakipat muovipussiin ja anto ne takas mammalle ku mä lähdin kotiin. Mammapa laiskana ihmisenä ei avannu sitä pussia heti, ku se vaan katto, että siellä on mun tyhjät eväsrasiat ja mun kipat. Ni se laitto sen pussin vaan keittiön pöydälle. Seuraavana päivänä ku se tuli töistä kotiin, meillä oli aikamoiset odöörit. Mamma etti sitä haisun aiheuttajaa roskiskaapista ja vei roskat. Mut haisu vaan jäi. Sitte se etti sitä viemäristä ja päästeli hirveet määrät vettä sinne muka-kuivuneisiin putkiin. Mut haisu vaan jäi. Sitte se tunki päänsä astianpesukoneeseen ja etti sitä haisua sieltä. Mutta haisua ei vaan löytyny. Sitte viimein se alko purkaa sitä muovipussia, jossa oli mun eväsrasiat ja mun matkakipat. Ja sitte se haisu löyty! Siellä mun eväsrasiassa oli vielä jälellä sillivilettä! Ja se sillivile oli muuttunu haisuks sillä välin ku mamma oli töissä. Hurja haisu se oli! Niin hurja, että se haisusillivile vietiin roskiin ihan syömättä. Hullua sillivileen hukkaanheittämistä. Ens kerralla sanon mammalle, että ei oo laiska, vaan tarkistaa mun eväsrasiat heti ku tullaan kotiin piileskelevien sillivileitten varalta.

Lopuks mä kerron vielä ihan kummallisen jutun, mitä mamma sanos mun kaladieetistä. Se meinaan sanos, että kalaa kannattaa syyä, ku se kasvattaa järkee. En ymmärrä miten se mitenkään liittyy siihen, että mä oon saanu viime aikoina paljo kalaa.

Read Full Post »

Eilen illalla ku mä olin iltapissillä mamman kanssa, meitä tuli vastaan yks ukko. Se oli vissiin tosi huononäkönen se ukko, ku arvakkaa, mitä se sanos mammalle? No se kysys mammalta, että onko se kissa? Mä olin ihan, että mitä? missä on kissa? mäki haluun nähdä kissan! Mut mamma vastaski sille ukolle, että ei ku se on koira. Ja sit mä hiffasin, että eihän se ukko nähny kissaa missään, vaan se näki mut. Ja se luuli MUA kissaks! Hullussa!

Mä oisin halunnu sanoo sille miehelle pari valittua sanaa siitä, että mistä erottaa kissan ja koiran. Mutta mamma sanos, että annetaan olla. Että ei kannata välittää tollasesta. Mutta kyllä mä vähän välitin silti. Ei mammakaa taatusti osais olla välittämättä, jos sitä sanottais kissaks! Taikka niinno, eihän noista ihmisistä toisaalta koskaan tiiä.

Read Full Post »

Toveruus on pop!

Mä tulin ystävänpäivän kunniaks matkoille mun parhaan ystävän luokse. Meinaan Titon luokse mä tulin. Mä oon täällä Titon luona kaks yötä ja kaks päivää, ku mammalla on taas joku työjuttu. Mä en tykkää noista mamman työjutuista. Vaiks kyllä mä ihan mielellään oonki matkoilla Titon luona.

Ennen ku mä tulin tänne matkoille, me halittiin mamman kanssa. Ku ystävät tekee niin. Mut sit mamma teki yhen ihan epäystäväteon. Se meinaan raotti lääkekaapin ovee. Ja siitähän ei hyvää seuraa. Mä kipitin hiljaa ja huomaamattomasti olohuoneen nurkkaan, mut mamma löys mut silti. Ja sit se putsas mun korvat! Se sanos vaan, että korvat pitää putsata, jotta mä varmasti kuulen kaikki käskyt ja komennot, joita Titon luona sanotaan. No, katotaan nyt sitä sitte, jahka niitä käskyjä ja komentoja alkaa kuulua. Ainaskaan en ehkä kuule niitä ihan heti ekalla kerralla, tsih! Ainaskaa jos W-setä sanoo niitä, ku musta on hauska vähä kiusata W-setää, tsih!

Täällä Titon luona on ihan yhtä kylmä ku meillä kotonaki, vaikka tänne on matkaa ainaski viis kilsaa. Mulle pakattiin mun tossutki mukaan. Mamma sanos, että sen pitäis varmaan pakata mukaan myös potta, ku pakkaspoika panee vaan kovempaa koko aika, enkä mä yhtään tykkää mennä ulos sinne pakkaspojan armoille. Mut ei meillä oo pottaa, ni ei sit pakattu.

Lopuks mä toivotan hyvää ystävänpäivää kaikille mun tovereille!

Read Full Post »

Arvakkaa ketkä on tullu käymään meillä? No hormoonit! Joo. Mamma sanos, että meillä on kotona nyt aikamoinen hormoonihirmu. Ne hormoonit on aikamoisia piileskelijöitä, ku mä en oo onnistunu näkeen niitä vielä kertaakaan. Mut mamma sanos, että se on kyllä nähny niitä. Ja varsinki se on kuullu niitä.

Mutta vaikka mä en oo vielä nähny niitä hormooneja, niin mä aistin kyllä niitten läsnäolon. Koska en oo ihan varma, että onko ne hormoonit vaarattomia vai ei, ni oon ottanu sillai varovasti. Oon ottanu meinaan kolme mun vinkulelua vähä niinku erityissuojeluun niitten hormoonien varalta. W-setän jouluna antama vihree vinkuhirmiö, mun kumikana ja mummolta joskus ihan pienenä saatu vinkuminipossu on päässy mun erityissuojelukseen.

Oon suuressa viisaudessani aatellu, että ne hormoonit on vähä arkoja äänille. Ni sitä varten mä oon ottanu tavaks laulaa aika paljo. Varsinki laulan sillon, kun erityissuojelen vinkuhirmiöö, kumikanaa tai vinkuminipossua. Ni kattokaa sitte ne arvaamattomat hormoonit ei uskalla tulla ihan liki. Ja sit kans laulan iltasin, ku mamma sammuttaa valot, ni sellasen hormoonien karkotuskappaleen. Sen kertsi menee näin: viu-viu-viuuu viiiiuu-viu-viu-viuuu hmphm-viuuuu viu.

Sit oon kans tehny sellasia piilopaikkoja hormoonien varalta. Niinku esimerkiks peiton alle mä vien vinkuhirmiön, kumikanan tai vinkuminipossun. Siellä ne on turvassa. Vähän niinku pesässä, juu nou. Sit välillä laulan vähä siellä piilossaki, ettei ne hormoonit varmasti löydä meitä.

Niitä hormooneja on ollu meillä jo aika kauan. Mamma sanos, että kyllä ne vois jo vaikka lähtee poieski. No nii just voiskii! Tää hormoonikamppailu on aika rankkaa, ku mulla alkaa jo ääniki välillä sortua, niin paljo mä oon laulanu hormooninkarkotuskappaleita.

Read Full Post »

%d bloggers like this: