Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for tammikuu 2011

Oon joskus kertonukki, että mulla on pieni ihmiskääpiöystävätär. Sen nimi on Pötkis. Pötkis on ihan paras. Mä olin kutsunu Pötkiksen ja sen perheen meille sunnuntailounaalle. Just sillai, miten ystävättäret kutsuu toisiaan kylään. Meillä oli oikein mukava sunnuntailounas Pötkiksen kanssa. Se on nyt noussu kahelle jalalle, ni me pystytään sillai vähä enemmän oleskeleen yhessä.

Parasta Pötkiksessä on kuiteski se, että sillä on oikeenlaista pelisilmää. Niinku esimerkiks tuliaisten suhteen. Pötkis meinaan toi mulle ihka oikeen luun. Ei mitään puruluuta, vaan ihka oikeen herkkuluun. Se tuliainen teki mut tosi onnelliseks. Mä oon järsiny sitä jo monta iltaa, eikä se lopu koskaan! Mamma sanos, että se kadehtii mua, ku mä osaan riemuita elämän pienistä iloista. No ei se mikkään PIENI ilo oo, ku se luu on ISO ja ihan JÄTTISUURI ilo! Oon järsiny sitä luuta ja juossu sen luun kanssa ympyrää ja heitelly sitä iloissani. Sillai kattokaa kuuluu riemuita elämästä.

Read Full Post »

Taskuvaras

Mamma sanos, että musta on tullu pieni taskuvaras. Mummiälestä se on vähä rumasti sanottu, vaikka mä nyt vahinkossa oonki pari kertaa saattanu käydä (salaa) tyhjentämässä mamman namitaskun.

Pari päivää sitte mamma oli meinaan ollu hutiloitsija ja se ei ollu laittanu takkia naulakkoon, vaan jättäny sen tuolille. No eihän se sellanen peli vetele. Ni sillä välin ku mamma oli töissä, mä yritin ihan varovasti siirtää sen takin naulakkoon, omalle paikalleen. Siinä ohessa mä tulin haistaneeks, että siellä taskussa oli ollu joskus nameja. Ni sit mun tuli vähä raotettua sitä taskua ja tarkastettua, että onko niitä vielä. Ei ollu. Et se oli vähä niinku tyhjä arpa se tasku. Siellä oli vaan kakkapusseja (käyttämättömiä). Mä varmuudeks tarkistin neki läpikotasin. Mua ehkä saatto vähä harmittaa se, että taskussa oli pelkkä namihaisu, muttei nameista tietookaan. Ja siinä saatto ehkä käydä niin, että mä vähä sisuunnuin ja tulin natustaneeks sitä mamman takkia vähäse. Mamma tuli kotiin ja sit sain huutia. Mamma sanos, että se tuli surulliseks ku se näki siinä takissa niin ison reiän. Se sanos, että niin isoo reikää ei pysty ees paikkaamaan nätisti, ku se reikä oli sellanen mun päänkokonen. Emmä tarkottanu tehä reikää, se oli tullu siihen jotenki ihan mun huamaamatta, ku mä vaan yritin laittaa sitä takkia oikeelle paikalleen.

No sit perjantaina kävi uus juttu. Meinaan me oltiin Titon ja tätin luona kylässä. Noi mammat meni saunomaan, ja taas mamma oli hutiloitsija. Taas se oli jättäny takkinsa (eri takin ku se mihin oli tullu pari päivää aikasemmin se reikä) ihan miten sattuu sillai niinku mäyräkoirakorkeudelle. Siinä saatto sit käydä niin, että mä vähä olin haistavinani lihipullahaisua sen takin liepeillä. Ja sit mä tulin tarkistaneeks sen takin taskun. Ja siellähän niitä lihipulleja oli vielä lenkuran jäljiltä. Mä söin ne sit. Siinä takissa oli jotenki tosi vaikee tasku. Meinaan sellanen, että sinne oli tosi vaikee kurkata, ku mä en millään saanu sitä vetoketjuu auki. Koska oon kuitenki näppärä flikka, ni ei se mua estäny. Kattokaa ku sieltä takin sisäpuolelta voi kans mennä taskuun. Sit Mamma tuli saunasta ja sit mä sain taas huutia. Mamma sanos että se tuli surulliseks, ku siihen takkiin oli ilmestyny jostain iso reikä. Emmä tarkottanu tehä reikää, se oli tullu siihen jotenki ihan mun huamaamatta, ku mä vaan yritin vähä syyä lihipulleja.

Aikamoisia sattumuksia siis. Mä tavallaan vähä ymmärrän, että mammaa harmitti ne takit, mutta sitä mä en ymmärrä, että se antaa mulle huutia välillä sillonki, ku kuulus kehua. Niinku esimerkiks torstaina ku mä olin tarkistanu postissa tulleen palkkanauhan. Mä tiiän, että mamma on aika laiska lukemaan tollasta postia, ni mä aattelin, että mä sitte tarkistan ne numerot. Ja mähän oon sen vertta tarkka näissä asioissa, että mä en niitä numeroita ihan purematta niele. Luulis, että mamma ois kiitollinen, ku mä hoidan sen talousasioita niin suurella intensiteetillä, mut katinkontit! Huutia tuli taas. Hö.

Titolla on vähä samanlaista kuvioo sen perheessä. Se oli alkanu pari päivää sitte rempata ja ottanu työkalut sillai valmiiks tassun ulottuville ja alkanu vähä asentaa pistorasioita. Se yritti auttaa sen äispää ja ispää remontissa. Ja se aatteli, että siittä hyvästä se ansaitsis ainaski kokonaisen sianpotkan. Mut mitä vielä. Huutia oli saanu. Me ei oikeen Titon kanssa ymmärretty sitä lokiikkaa, ku Titon äispä eli mun täti ei kuiteskaa anna huutia W-setälle sillon ku se remppaa. W-setä saa huutia sillon, jos se EI remppaa. Että joku tossa lokiikassa mättää nyt tosi pahasti.

Tito on mun luona päivä- ja yöhoidossa nyt. Me ollaan lenkuroitu ja syöty luita ja saatu lätyt. Meillon ollu kivaa, eikä olla ny saatu huutiakaan. Ainaskaa vielä. Viikonloppu on selkeesti tehny mammalle tehtävänsä, ni se on vähä rauhallisempi ny.

Read Full Post »

%d bloggers like this: