Osa mun plokin lukijoista saattaa muistaa, että mä haaveilin hortonoomin urasta jo ihan pienenä plikkana. Ja hyvämuistisimmat muistaa ehkä kans, että mä haaveilin ikiomasta puutarhasta aika vähän aikaa sitte. No ette ikinä arvaa mitä ny on tapahtunu? No mulla on ikioma puutarha! Joo-o, ihan totta. Se on mamman ja mun yhteinen ikioma puutarha. Siellä on omppuja ja luumuja ja kukkasia ja risuja ja multaa ja kuopankaivuuhommia ja oksansilppuumishommia ja ihan kaikkee siellä puutarhassa on. Ja se on mun!
Se on ihan aika lähellä meiän kotia. Sinne voi kävellä. Me ollaan käyty siellä monta kertaa kattomassa, mutta tänään me oltiin siellä ekaa kertaa sillai oikeesti. Ja huomennaki mennään. Ja ylihuomenna. Ja huomisen ylihuomenna. Ja sitäki seuraavana päivänä. Ja mä saan puutarhuroida ihan niin paljo ku mä vaan haluan. Paitti että ihan ensteks me rakennetaan mamman kanssa sinne aita, ni sit pupujussit pysyy poissa mun puutarhasta (ja mäyräkoira pysyy omalla tontilla, toim.huom.).
Siellä mun puutarhassa on pieni mökkiki. Me remontteerataan mamman kans sitä mökkiä ja sitte ku se on remontteerattu, ni sitte mä saan sinne ikioman mökkipedin ja ikiomat mökkilelkut. On siellä nytki jo yks lelkku, meinaan tiineits mjutant nintsa töötls -pallo. Mä leikin sillä tänään.
Oma puutarha. Paljo enempää ei vois pieni koira toivoa.
.
PS Meille kävi Titon kanssa ihan hullu munkki eilen ku oltiin mettässä. Löyettiin aarre, kattokaa vaikka! Ihka oikee leipäaarre! Ehittiin syyäkki niitä vähäsen ennenku mamma ja W-setä huomas meiän aarteen. Muuten ne ei ois välttämättä huomannu, mutku ne sattu näkee, ku Titolla oli iso tsapaatta suussa. Ni sitte ne löysi meiän aarteen kans.
Me löyettiin mettästä mahtava leipäaarre!
