Mamma on sanonu, että mä oon usein hirmeen hellyyttävä, ku mä iltaruokailen. En tiiä mitä se sillä meinaa, mutta se on kyllä totta, että mua saa helliä mielin määrin. Mamma otti pari iltaa sitte mun iltaruokailusta kuvasarjan.
Mä tulin iltaruokailemaan mun possun kanssa. Mä asetin possun syömään siittä samasta kupista.
Jotenki se ruokailu ei tuntunu siinä asetelmassa niin mukavalta. Ni mä sitte nostin possun ja aloin katteleen sille uutta paikkaa.
Näin. Oisko nyt parempi?
No nyt on molempien hyvä mutustaa.
Kiitosvingutukset siihen ruokailun päälle.
Tarpeeks ku vinguttaa, ni pitää laittaa omatki korvat off-asentoon.
Naurava Nakki 
On tosi kiva ruokailla kaverin kanssa, siis sellaisen kaverin, joka ei itse syö. Ja olen melkein kateellinen sulle, että kotiväkesi ostaa sinulle (vielä) vingutettavia leluja. Meille niitä ei juuri osteta ja jos ostetaan niin revin vingun heti irti. Se vasta kiva leikki on, varsinkin, jos vinku on piilotettu vanun sisälle.
Joo ei mun mamma oikein enää osta mulle vinkuja, mut onneks on ihmistuttuja, jotka ostaa :). Viimeks sain ukilta jäniksen. Se vinku kesti kyl aika vähän aikaa. Ei montaakaan minuuttia, ni sen jäniksen vinku oli loppu. Mut tää possu on mun lempilelkku ja se on mun ihka ensimmäinen lelkku. Mä pidän siitä tosi hyvää huolta, ku se on kaikkein rakkain. Siks siinä on vinku vielä, enkä aio ottaa sitä poies.
Noh, kuule tytsyseni, sullahan on tosi kauniit ruokailutavat. Tarjoot kamullekin. Äippä ihan herkisty sua kattoessaan. Mä en tunnusta mitään…
No niinpä! Mullon muutenki tosi kauniit tavat ihan kaikissa tilanteissa!
Aika kiva! Mä koitan usein lähteä lenkille Keltaisen pötkylän tai Pesukarhulaisen kanssa, mutta mamma sanoo, että ne pitää jättää sisälle odottaan. Ihan tyhmään, kun kyllä kait niidenkin pitäis välillä päästä ulkoileen!
Joo mäki oon yrittäny ulkoiluttaa lelkkuja, mut pölö-mamma aina estää. Mun puutarhalla mä kyllä ulkoilutan mun pehmolelkkuja. Mamma yritti aluks pitää sielläki ulko- ja sisälelkut erillään, mut sit se jossain vaiheessa luovutti…
Hei Nakki, löysin blogiisi Myrskyn kautta. Olen käynyt lukemassa tämän tarinan ruokailustasi jo moneen kertaan, se on niin hieno juttu kuvineen kaikkineen ja sinulla on niin nätit tavat, kun annat kaverin syödä samasta kupista 🙂
Heippa Maurin piika! Kiva, että oot tykänny mun jutusta. Mä oon nyt lomalla, ni siks mulla ei oo uusia plokikirjotuksia, mutta jatkossa pääset sitte taas lukemaan muitaki mun juttuja, kuvilla ja ilman.
Hei! Hienoa löytää taas uusi mäyräkoirablogi! Alma on hämmennyksissään. Kavereita ruokakupille? Eihän siinä ehdi! On kiire istumaan omalle paikalle ja sitten kun saa luvan niin on niin kauhea kiire syömään että lelut saavat kyllä odottaa. Ehkä niille riittää, että saavat jälkeen päin paljon ruokaisia pusuja?
PS: Täälläkin emäntä herkistyi kuvasarjasta.
Mullon kiire syömään vaan sillon, kun siellä kupissa on jotain muutaki ku tavisnappuloita. Tavisnappuloitten kanssa ei oo mikkään hätä. Ja mä syön hitaasti ja pureskelen hyvin. Ollaan joskus otettu aikaa. Mun paraskaveri-Tito on syöny ison kupillisen mitään vaan tyhjäks siinä vaiheessa ku mä vasta pureskelen ekaa suullista. Mamma on sanonu, että tollanen huolellinen pureskelu on hyväks vattalle. Mulla on siks onnellinen (vaikkakin vähän pömppö) vatta.
Hei Nakki! Syksy on tullut, missä sä viivyt? Riippumatossa on jo vilu sun kölliä ja kohta ruusupuskat on lehdettömiä eikä anna näkösuojaa vahtimiseen.
No kyllä mä kirjottelisin, mutta kun toi kirjuri on ollut laiska. Himpskutti kun taipuis nää omat tassut tollaseen ihmisten näppäimistöön, ni sais eloo tääkin ploki. Mä ahistelen mammaa viikonloppuna, josko se vihdoin viittis istua koneelle vapaa-ajallansakki.