Rankkoja aikoja

Tytön elämä on välillä tosi rankkaa. Niinku mulla esimerkiks just nyt. Mua harmittaa hirmeen moni asia.

Kaikkein isoin harmitus on housut. Joo, luit ihan oikein, housut. Mamma puki mulle pöksyt, vaikka mä yritin sanoo sille, että haloo, emmä oo mikkään poika. Ku mä oon kyllä sitä mieltä, että vaan pojat pitää housuja. Tällaset prinsessat ku mä oon pitää vaan takkeja tai hamosia, mut ei housuja. Mut niin vaan mamma pakotti isomman oikeudella mulle ne housut jalkaan. Ne on ihan hanurista. Otan ne aina heti poies jalasta, ku mamman silmä vähänkään välttää. Oon ottanu ne parin päivän aikana ainaski viiskytkaheksan kertaa poies. Mut aina mamma vaan tulee ja pukee ne mulle uuestaan. Ihan hanurista.

Sit toinen harmitus on se, että mua väsyttää ja harmittaa ihan yleisesti ihan hirmeesti. Mä vaan tahtosin nukkua ja nukkua. Ja välillä mä päästään harmitusvinkunankin. Mut ei oo ees vinkunat auttanu. Kyllä harmittaa siltiki vaan tää housuaika.

Sit kolmas harmitus on noi kelit. Joka päivä aina on märkää vaan. Jos ei märkää tuu taivaalta, ni maa on märkä. Ja se ei oo yhtään kivaa, jos sattuu olemaan tällainen normaalijalkainen, ettei oo mitenkään venytetyt jalat. Maha on aina ihan märkä ja jalat on märät ja koko koira on märkä  ku lenkuroidaan. Mummiälestä ei oo ollenkaan mun arvolle sopivaa mennä pihalle hetkekskään ku on tollasta. Mamma yrittää silti aina ees vähän mua raahata sinne, mutta mä laitan jarrut päälle hetsillään. Ihan hanurista on toi sää.

Mamma on lohduttanu, että sellasta se joskus on, naisen elämä. Yhtä harmitusta vaan. Höh. Ei oo reilua.