Eripurailua

Me ollaan mamman kanssa keskimäärin aika hyvässä sovussa. Mutta muutama sellanen juttu on, joista me eripuraillaan tosi pahasti. 

Ensinnäkin mamma on saanu jostain päähänsä, että koirien kynsiä kuuluu leikellä. No ei kuulu. Just ku mä oon saanu kasvatettua hienot, pitkät kynnet, ni mamma alkaa aina heilua saksien kanssa. Ei naurata. Nyt se on vielä sit saanu päähänsä senkin, että se pyytää aina apujoukkoja paikalle eli mun täytyy aina sitte eripurailla kahta ihmistä vastaan. Tosi epäreilua mun miälestä sellanen apujoukkojen hankkiminen. Paitti että jos joku mun kameleista ois valmis tuleen puolustaan mua, ni se ois kyllä ihan reiluutta. Pahinta on, että mamma ei yhtään välitä siitä, että mä vastustelen sitä, vaan se vaan väkisin leikkaa ne kynnet. Mä huudan ku syötävä ja sätkin ku vietävä, mutta oon silti hävinny jokasen matsin. Vääryyttä!!! Onko teillä muilla samanlaisia kauhukokemuksia vai oonko mä ainoo, jolla on ihan hullu mamma kynsien suhteen? 

Sit se toinen juttu, mikä vielä sattuu harmittavan paljo useemmin kun toi kynsiepisoodi, on toi sadekeli. Mammalla on joku ihme päähänpisto, että sateellaki pitää mennä ulos, vaikka mun pualesta sadesäällä vois ihan hyvin pissiä ja kakkia sisälle. Mut ei. Toi hullu mamma vaan laittaa saapasta jalkaan ja pukee mullekin sadeviitan ja sit se raahaa mut, pienen poloisen, ulos. Eikä riitä, että sen mielestä sateella voi ulkoilla, mut sen mielestä myös sateen jälkeen, sillon ku maa on vielä ihan märkänä, voi myös ulkoilla. Ihan pimeetä touhua. 

Mähän tiätty laitan heti käsijarrun päälle, enkä suostu meneen edes ovesta ulos. Ja sit mamma menee ja lässyttää ja houkuttelee mua herkuilla eteenpäin. No kyllähän jokanen nyt ymmärtää, että sellanen herkuilla houkutteleminen on silkkaa puijausta ja siinä on ihan märkä koira haudattuna. Sit ku me ollaan vedetty molemmat sitä narua omiin suuntiin aikamme, ni mamma ottaa tosi törkeet keinot käyttöön. Se nimittäin joskus jopa kantaa mua kauemmas pois kotoa. Aivan naurettavaa mun miälestä. 

Tänäänki se raahas, herkkuhoukutteli ja kanto mut ihan hullun kauas kotoota. Ja sitte ku oltiin sen miälestä tarpeeks kaukana, se vihdoin tajus kääntyä takas kotiinpäin. Kyllähän mä sitte tiätty siinä vaiheessa, ku ollaan tulossa takas kotiin, suostun kävelemään. Tyhmyyttähän se ois, että pitäisin käsijarrua vielä sillonkin päällä. 

Mamma väitti, että mä koettelin se hermoja ihan kunnolla, ku olin niin vastusteleva. No hyvä niin, siitäs sai, mä vaan sanon!

Eri asia tiätty on, jos ollaan mettässä. Eihän mua sillon sade tai märkä haittaa. Mutta että kaupungissakin muka pitäis sateella lenkuroida. Ei terve, miten naurettava ajatus!