Synttärisankari.

Mä annoin Titolle lahjaks naudan nilkan. Ja koska mun mielestä synttärit on sitä paremmat mitä enemmän lahjoja on, ni mä annoin ittelleni kans lahjaks naudan nilkan. Mä käärin ne meiän molempien lahjat mamman kanssa lahjapakettiin, ja voi että mä olin yllättyny, mikä superherkku sieltä paketista paljastu, ku me avattiin ne!

Naudan nilkkaa. Mums mums.

Niinku ehkä muistatte, niin siellä mun puutarhalla on riippuva matto. Tito halus jossain vaiheessa kokeilla sitä, ko mä olin kertonu, että riippumatossa on huippua kölliä. Titoki tykkäs köllötellä siinä matossa.

Riippumaton päivänsankari.

Oli huiput juhlat! Kyllä kannattaa täyttää kymmenen vuotta! Mä oisin halunnu laittaa tähän kuvan myös meiän hienosta kakusta, jossa oli kaks kerrosta ja lauantaimakkararuusuja ja nakkikynttilöitä, mutta mamma on niin hidas, että se ei ehtinyt saada siitä kuvaa. Vaikka me syötiinki se tosi hitaasti ja se kesti ainaski kolme sekunttia. Mua vähän muutenki harmittaa, ku meillä unohtu oikee kamera kotiin, ni meillä on vaan kännykkäkuvia huippujuhlista. Oli just tää yks juttu, jonka olin delekoinu mammalle, ni eikös se sössi sen… Aina pitäs itte tehä kaikki.

Sit mä kans yritin hoidella sen huushollin koiran tehtäviä, ko jonkunhan ne hommat on joka huushollissa hoidettava. Oli aikas isot saappaat Justiinan jäljiltä, mut kyllä mä aika hianosti pärjäsin omasta mielestäni.

Mä hoidin vahtikoirahommelit, ko Justiina ei oo niitä hoitamassa. Yritin hoitaa niitä vähä varastoonki tuleville viikoille.

Mä olin ukin seuraneitinä, ko se luki ulkona lehtee. Mulloli oma seuraneidin tuoli.

Mä kävin hakemassa ihmisiä leikkiin, jos ne meinas unohtaa, että leikki tekee iloseks.

Mä olin kipinämikkona.

Mä juoksin eestaas. Se on tärkeetä koirien hommaa.

Siellä oli sen vertta hommeleita, että mä oisin mieluusti nukkunu sillon, ko ulkona oli sadekuuro. Onhan se nukkuminenki koirien hommaa.

"Siellä sataa, ni mä ihan mieluusti hoitasin näitä hommeleita täällä vihreessä salongissa. Eihän mennä ulos?"

"No sopisko sitte sellanen, että mä hoitelen tässä näitä söpöilyhommeleita?"

Aika työntäyteinen viikonloppu. Onneks oli ihan hyvä palkkaus. Sain lohikalaa ja lätyn ja jukurttia ja kermavaahtoo. Saatoin mä saada vähä jotain muutaki mummolta ja ukilta sillonku mamman silmä vältti, mutta mä en viitti paljastaa sitä tässä, ettei mamma saa tietää.

Hyvää matkaa hyvä ystävä.

Meillä on ikävä.

Kuva: www.brio.fi, klikkaamalla lisätietoihin

No. Mamman mielestä ne on aina ollut ihan huippuja, ja jouluna sen lahjapaketista kuoriutuikin tuollainen maailman hienoimpia koiria jäljittelevä lelukoira (jep, niinku oon ennenkin kertonu, niin mun mamma on aika lapsellinen). Se lelu on paraatipaikalla työhuoneen mun huoneen kirjahyllyn päällä.

Ollaan sitten mamman kanssa mietitty, että mistäköhän on muinoin vuonna 1953 suunnittelija saanut inspiraationsa tehdä juuri perässä vedettävä mäyräkoira. Siis että oishan se voinut yhtälailla suunnitella vaikka perässä vedettävän puldokin taikka vaikka villakoiran. Mun mielestäni tää on tietenkin ihan selvä juttu: Mikäpä muu koira olisi yhtä kaunis, edustava, viisas ja virtaviivainen kuin komea mäyräkoira?!

Mammalla on toinen (mielestäni väärä) näkemys asiasta. Se on nimittäin sitä mieltä, että se vois yhtä hyvin käydä lenkuroilla Brio-koiran kanssa kuin mun kanssa, samanlaista perässä vetämistä kuulemma ois lenkurointi kummassakin tapauksessa. Paitsi että kuulemma Brio-koira seurais kiltimmin. Eli mamma on sitä mieltä, että Brio-koiran suunnittelija on ilmeisesti tehnyt läheisempää tuttavuutta jonkun oikean mäyräkoiran kanssa ja nähny, minkälaista lenkurointi meidän kanssa on (toim. huom. taloudessani asuva mäyräkoira tulee aina askeleen (tai kymmenen) perässä vikuroiden ja itsepäisesti hidastellen).

Hmph. Enpä tiedä. Taitaa olla taas mamman joutavia horinoita. Mitäs menee ja harppoo aina niin hirmeetä kyytiä lenkuroilla, että mulla on täys työ kipittää samaa vauhtia perässä (vaikka mulla tietty onkin aika pitkät sääret). Ja siis oishan se nyt epäkohteliaista ohittaa vastaantulevia lapsia / aikuisia / mummoja / pappoja / polkupyöriä / pulkkia / lastenvaunuja / skeittilautoja / koiria / mitä tahansa pysähtymättä ja tervehtimättä. Kyllä hyviin tapoihin kuuluu heittäytyä selälleen ja tarjota massua rapsuteltavaksi.

No, mä sitte menin tökkimään mammaa hereille, että Halloo!! Sun pitää herätä!! Ja kyl se sit onneks heräski, ku mä olin aikani tökkiny. Sit vasta mammaki huomas, että jylisee ja paukkuu ja se nousi ja laitto ikkunat kiinni. Sit ei enää jylissy ja paukkunu niin paljo, vaan vähän vaan. Se tais pelästyä mun sankarillista valppautta se meteli ja se meni metelöittemään jonku muun ikkunan taakke.

Sit me jatkettiin unia, mutta koska mä epäilin, että mua mammaa saattaa vähä jännittää se jylinä ja pauke, ni mä katsoin parhaaks mennä ihan sen kylkeen kiinni. Että se tietää, että sen urhoollinen vahti kyllä on turvana. Mä menin tyynylle ja sitte mä laitoin pään mamman kainaloon ja sitte mä nukuin siinä aamuun asti. Yhtään en siitä liikkunu, paitti kerran nostin pään mamman poskee vasten. Mamma väitti, että niin lähekkäin oli aika kuuma nukkua, mutta mun mielestä niin oli just hyvä. Mua väsytti vielä aamullaki, koska takana oli melkonen urotekojen yö.  Se on rankkaa hommaa toi metelin karkottaminen ja mamman suojelu.

Mä oon löytäny myös uuden lemppariköllöttelyväijymispaikan. Siis mullahan oli ennestään maailman paras väijymispaikka. Se oli vattupuskissa ja siitä oli suora näköyhteys arvakkaa minne? NO NAAPURIN SEDÄN RILLIIN!!! Mä katkoin siittä kohtaa niitä vattupuskia, ni sinne tuli just sopivasti mäyräkoiran kokonen väijymispaikka. Siellä ku kyyhötti ihan hiljaa, ni kukaan ei huomannu, että oli makkaraväijyssä.

Mut nyt mulla on siis uus, mahtava paikka, missä on hyvä sekä köllötellä että väijyä ohikulkijoita. Meinaan mamma ripusti omppupuiden väliin maton. Joo-o, matto se on ja siinä se riippuu. Sitte se humps vaan hyppäs ite sinne maton sisään. Mä innostuin siittä niin, että käskin mamman nostaa mutki sinne, jos se kertta on niin hyvä paikka. Mamma oli aluks vähä epäileväinen, että mahtaakos se olla koiralle sopiva paikka, mut ku mä aikani intin, ni sit se nosti mut sinne. Ja siellä riippumatossa on ihan huippuhyvä köllötellä! Joo. Ja sitte ohikulkijat ei yhtään osaa aavistaa, että riippumatossa vois olla hurja vahtikoira, ni ne pystyy säikäyttään tosi hyvin ko alkaa räyhätä sieltä riippumatosta niille.

Riippumatossa on koiran hyvä olla.

Mä oon siis riippumaton koira. Enklanniks än independent dok.

Mä oon kans todennu, että on parasta ottaa se puutarha ja lähiympäristöt ihan kunnolla haltuun, niin oon alkanu oikein kovaks vahtikoiraks. Kerron aina mammalle ku aidan takana menee joku koira tai pyörä tai joku muu mielenkiintonen, mikä mamman on syytä tietää. Ja sit jos kuuluu epäilyttäviä ääniä, ni kans kerron niistä mammalle. Mut mamma on jotenki hirmeen hidas, ku melkein ikinä se ei ehi sinne portille kattomaan niitä mahollisia vihulaisia, vaan se vaan sanoo, että hyvä tyttö, hienosti vahdittu, ei tartte enää haukkua. Eli mä joudun puolustaan meidän puutarhaa useimmiten ihan yksin kaikkia ohikulkijoita vastaan. Siks oon ottanu käyttöön mun uhkaavimman tempun. Nostan karvat oikeen kunnolla pystyyn. Sillai meinaan näytän tosi hurjalta. Ja sit kans sanon niille ohikulkijoille, että “MÄÄ SAATAN NÄYTTÄÄ PIENELTÄ, MUTTA SE ON VAAN HÄMÄYSTÄ!” Sit joskus jos oon todennu ne ohikulkijat vaarattomiks, heittäydyn siihen aidan viereen selälleni ja kerjään rapsuja.

Puutarhanhoidon ja vahtimisen lisäks ollaan kans remontoitu sitä meiän mökkiä. Ollaan maalattu yhessä. Mä istun vieressä ja tarkkailen, että mamman maalausjälki on hyvää. Välillä pitää ottaa vähä lähikontaktia, jotta varmistuu, että se maalausjälki on varppina ihan tasaista. Niinku esimerkiks tänään kävin vähän tarkistamassa maalausjälkee. Mut mamma oli hönö eikä kertonu mulle, että se maali on vielä märkää siinä kohassa. Nyt mä oon punaniska. Ja punakorva. Ja punaotsa. Ja punakuono. Mut ei se mittään, näytän vaan entistäki katu-uskottavammalta.

Seuraavaks me aletaan sisustaa sitä mökkiä. Mä saan sinne ikioman pedin ja osa mun lelkuista viedään sinne mökille kesäks. En tiiä vielä mimmonen peti mulle sinne tulee, mutta sen vertta iso sen pittää olla, että mammaki mahtuu sinne, ku sillä on hirvee tarve nukkua kotonaki mun kanssa samassa sängyssä.

Äskenki mamma puki meiän päälle sadekamppeet ja lähti hirmellä tarmolla viemään mua ulos. Mä yritin tossa meiän rappukäytävässä alatasanteella vielä kertoo mammalle, että hei ei me voida mennä ulos, ku mullon hanke. Mut eihän se mitään kuunnellu. Sit mä vielä ovenraossa yritin sanoo uuestaan, että hei mun hanke menee ihan piloille tästä ulosmenosta. Ni eikö vaan se jätä mun vastalauseet ihan kuulematta ja kaappaa mut kainaloonsa! Ja sit se kanto mut ulos. Joo-o, sellanen hankkeenterrorisoija se oli.

En mä kyllä siinä vaiheessakaan vielä suostunu luovuttaan, koska mummiälestä on tosi tärkeetä, että uskoo ite mahdollisuuksiinsa ja menee määrätietosesti kohti tavotetta. Ni mä jäin sitte vaan jököttämään niille sijoilleni. Mutta arvakkaa vaan sopiko sekään mammalle? No ei. Sehän kaappas mut uudestaan kainaloon ja kanto kadunvarteen. Ja sit mun hanke meni plörinäks, ku mä sit pisin, ku mamma oikein maanitteli.

Siitä kadunvarresta mä sitte kävelin ihan omin voimin takas kotiovelle. Mut mä kyllä osotin mammalle, miten myrtyny mä olin siittä, että mun hanke pilattiin. Mä vaan ihan pikkusen hipasin tassuilla maata ku mä kävelin, ettei ny tassutki vielä kastuis, ku muutenki oli jo ihan tympälettä. Ja sit mä laitoin korvat oikein surulliseen roikkuma-asentoon. Ja mulkoilin oikein huuli mutrussa.

Mut mäpäs en ookkaan lannistuvaista sorttia. Mä aion nyt alottaa uuden hankkeen. Ja nyt mä aion viedä sen loppuun. Ellei sit yhtäkkiä ala paistaa aurinko, ku sit mä voisin harkita tätä uuestaan.

Hanketerveisin,
Nakki

Jep. Mamma sanos, että se ei oo törmänny moneen mun veroiseen itsepäisyyteen. Se jotenki kulminoitu tänään lenkuralla. Mä meinaan päätin, että askeltakaan en ota. Koska ulkona oli aivan liian märkää Hänen Itsepäisyydelleen Nakille. Kyllä mä lumihankiin kävelin ja lumikasojen päälle, mutta mamma väitti, että pitää kävellä myös märällä asvaltilla. En suostunu. Mamman mielestä piti kans kävellä kauemmaks ku oven pielessä olevan lumikasan päälle. En suostunu.

Nelkytä minuuttii me oltiin pihalla. Ja mummiälestä oli ihan riittävästi, että mä kävelin ainaski sata askelta. Märällä asvaltilla. En ois kävelly niitä askelia, mut mamma pakotti. Se on silleen välillä niin kovapäinen. Mä kattelin mieluummin maisemia ja mammaa kulmieni alta. Ja sit kans kattelin sitä ällömärkää asvalttia ja haistatin mammalle pitkät. Mamma laski kymmeneen. Aika moneen kertaan. En tajuu miks se yhtäkkiä halus niin paljo laskee. Se on vissiin vaan niin ylpee siitä, ku se osaa laskee niin pitkälle.